KÄPY -ELOKUVAN TUOTANTOA

Ajatuksia ”Käpy”-elokuvan tuotannosta eri tiimiläisten näkökulmista

”Maailma on niin kaunis paikka, että se sattuu”. Miten kohdata läheinen ystävä, kun molemmat tietävät, että tapaaminen on luultavasti viimeinen? Miten kertoa toiselle, että ei kannata jäädä suremaan liikaa, maailma on kaunis paikka ja hänelle on tulossa kaunis elämä kun vain luottaa siihen?

Näistä tarinallisista ajatuksista lähdimme toteuttamaan White Cloud Teamin uusinta elokuvaa, nimeltään ”Käpy”. Elokuva on hiljainen draama vakavasti sairaan pojan ja hänen lapsuudenystävänsä, tytön, viimeisestä kohtaamisesta. Halusimme välittää elokuvassa toivon sanomaa ja hetken kauneuden ymmärtämistä. Tavoite osoittautuikin melkoiseksi haasteeksi!

Kuvausajankohdaksi olimme sopineet erään maaliskuisen viikonlopun. Lokaation suhteen meillä oli visio vanhasta puutalosta metsäisessä maisemassa. Koska elokuvassa on sekä sisä- että ulkokohtauksia, oli ihan oikeasti löydettävä vanha talo, johon voisimme itse lavastaa tytön huoneen. Kävimme siis läpi kaikkien tiimiläistemme asumismuodot ja mietimme, kenen kotiin voisimme tuoda isohkon kameran jalustoineen, kilowattikaupalla valokalustoa (mukaan tietysti varasulakkeita), muutaman eväskorin, lavastetavaraa ym. sekä innosta puhkuvia tiimiläisiä, jotka olisivat vieneet talonväen viikonloppurauhan takuuvarmasti.

Ratkaisu löytyi yllättävän läheltä peräti kaksi päivää ennen kuvauksia! Järvenpään kaupungin nuorisotoimisto vuokrasi meille harrastekäytössä olevan asumattoman ison puutalon kahdeksi päiväksi. Paikalla käydessämme teimme vähemmän miellyttäviä huomioita pöydillä ja lattioilla olevista isoista hiiren (vai peräti rotan) papanoista. Siispä eväät päätettiin pitää purkeissa ja tiukan valvonnan alla.
Siitä se sitten alkoi! Sisäkuvaukset olimme näyttelijän kanssa sopineet lauantaiksi. Perjantai-iltana pakkasimme useamman auton täyteen tavaraa, mm. mattoja, vuodevaatteita, tauluja, kirjoja ja valokuvia. Ensi töiksemme kannoimme huoneesta pois pöydät ja penkit ja lavastaminen pääsi alkuun. Onneksi tiimiimme kuuluu lahjakas lavastaja, joka yhdessä illassa loihti tavanomaisesta kerhohuoneesta tytön herkän ja kauniin huoneen.
Päiväkohtauksen kuvaamisen jälkeen alkoi vaikeampi osuus ja se oli ehkä suurin tekninen haaste tässä elokuvassa. Koska tiimimme ei ollut aiemmin tehnyt yövalaisua, sen toteuttaminen vaati asian opettelua samalla kertaa. Tarkoituksena oli luoda tunnelma toisesta ikkunasta tulevasta kuun valosta ja toisaalta tulevasta katulampun valosta. Niinpä siis lähdettiin pystyttämään valoja ulos (yhtään sulaketta ei muuten palanut). Cateringvastaava sai heti risuja, nimittäin puusta taitetun oksan, jota hänen piti heiluttaa kohdevalona toimineen pienemmän valaisimen edessä, jotta tulisi vaikutelma tuulessa heiluvien puiden läpi siivilöityvästä kuunvalosta.

Kuvaukset jatkuivat pitkälle pimeään yöhön. Ihmettelimme, miksi autoja kävi huristamassa talon luona edestakaisin, kunnes sitten tajusimme, että ulkovalot loistivat kauas Tuusulanjärven toiselle rannalle. Näköjään kaksi kahden kilowatin lamppua seinää valaisemassa ovat ilmeisen tehokkaita herättämään huomiota. Mielestämme yökuvat onnistuivat hyvin ja totesimme, että kannatti perehtyä valaistuksen saloihin.

Myös äänisuunnittelijamme paneutui osuuteensa perusteellisesti. Kuvausten aikana äänitimme normaalisti, mutta kun kuvat olivat purkissa, ohjaaja ja äänisuunnittelija päättivät ottaa kaikki sisäkohtauksen toiminnan äänet vielä uudelleen jälkiäänityksenä. Kaiun vaimentamiseksi kannoimme joukolla kerhotalon yläkerran kerrossängyistä kaikki patjat huoneeseen ja laitoimme nojalleen seiniä vasten.

Kun äänitys oli tehty, pääsimme aloittamaan purkamisen. Vuokra-aika taidettiin ylittää kolmella tunnilla, mutta ajattelimme, että tuskin kukaan tulee paikalle sunnuntai-aamuna klo 3, jolloin viimeinen kuorma tavaraa lähti kotiin. Cateringvastaava ei mahtunut enää viimeisen kuorman mukaan vaan joutui jäämään odottamaan tyhjien eväskoriensa kanssa kyytiä.

”Kun kissa on poissa, niin hiiret hyppii pöydällä”. Heti, kun meno hiljeni talossa, alkoivat ”alivuokralaisten” pidot keittiössä. Pöydälle jäänyt suklaalevyn loppu oli hetkessä jyrsitty, vain terävien hampaiden jäljet näkyivät palan reunassa. Cateringvastaava oli siis yksin isossa talossa seuranaan vain nälkäisiä jyrsijöitä. Muut tiimiläiset olivat nimittäin tehneet aiemmin illalla rottahavainnon, mutta olivat onneksi jättäneet kertomatta sen keittiöön.

Toisena kuvauspäivänä, sunnuntaina, meille antoi valoaan kaunis maaliskuinen aurinko. Aiemmin viikolla olimme löytäneet elokuvan ensimmäistä kohtausta varten kohtuullisen hyvän kuvauspaikan, mutta se oli vajaan kymmenen kilometrin päässä, joten kuvauspäivän aamuna aikaisin pari tiimiläistä kävi vielä ajamassa lähiseutua ympäri ja löysikin parin kilometrin päästä sopivan ojan. Siihen kannettiin metsän toiselta puolelta sopiva tukinpätkä ”sillaksi”. Sen sijaan paikka, jossa kuvasimme kohtauksen männyn alla, oli valittu tutun ja läheisen pellon metsäsaarekkeesta. Koska hangelle ei ollut pudonnut riittävästi käpyjä, oli pari tiimiläistä edellisen viikon lenkkireissuillaan täyttänyt taskujaan jokaisen kohdalle osuvan männyn luona.

Päivä oli haaste myös äänityksen kannalta. Lentokoneita tuntui nousevan ja laskevan kuin ruuhka-aikana, tai siltä ainakin tuntui. Lähistöllä oli myös pari vilkasliikenteistä tietä. Taitavasti nämä häiriöt hävisivät äänityön aikana. Ympäristön ambienssi äänitettiin parinkymmenen kilometrin päässä hiljaisessa metsässä. Dialogeja varten oli käytössä ensi kertaa uudet nappimikrofonit, jotka olivat suureksi hyödyksi äänitettäessä dialogia ympäristössä, jossa kuului liikenteen melua. Sunnuntain ulkokuvausta varten tiimimme maskeeraaja aloitti jo aamulla työnsä.

Ohjaajan loppukaneettina;

Oli taas kerran upeaa, että saimme tähänkin projektiin mukaan tiimimme ”vakionäyttelijät”, Jere Kolehmaisen ja Laura Tolvasen Helsingin Kellariteatterista. Ei voisi olla kiitollisempaa tilannetta kuin se, että saa työskennellä motivoituneiden ja lahjakkaiden näyttelijöiden kanssa. Muutenkin tiimimme yhteishenki on erittäin hyvä, ja elokuvien tekeminen on sekä hauskaa että innostavaa puuhaa.

Lopuksi haluan mainita, että tämän elokuvan yhtenä suurena inspiraationa on ollut jo edesmennyt uusiseelantilainen poikkeuksellisen lahjakas, nuori elokuvaohjaaja Cameron Duncan, ja tämä elokuva onkin kunnianosoitukseni hänen muistolleen.

Helena Mäkelä, Veli-Matti Peltola ja Sakari Mäkelä